Las Vegasin matka

Nyt tuleekin kunnon pätkä tekstiä ja tonni kuvia. Merkkasimme reitin myös Google Mapsiin jos joku haluaa seurata matkan etenemistä kartalta.


Perjantai

Lapsilla oli perjantai vapaata, sillä opettajilla oli "koulutuspäivä" (yllättäen ennen maanantaista Memorial Day -vapaapäivää). Päätin itsekin tehdä työpäivän kotona, että pääsisimme lähtemään ajoissa matkaan. Olen toki paiskinut sen verran tunteja etukäteen, että matkaan olisi periaatteessa voitu lähteä aikaisemminkin, mutta kahden aikoihin olin saanut akuuteimmat hommat alta pois ja pääsimme starttaamaan. Sini oli pakannut auton valmiiksi, joten itse pääsin helpolla...

Olin tehnyt torstaina joitain "just in case"-ostoksia matkaa varten, kuten gallonan bensakanisterin (jonka jo täytin) sekä pikkupönikän moottoriöljyä. Samoin ostin piuhan, jolla takapenkkiläisille virittelemäni matka-DVD -soittimen äänet saatiin kuulumaan auton stereoiden kautta. Itse laite on ollut meillä jo muutaman vuoden mutta jostain syystä sitä ei ole tullut koskaan kytkettyä autoon.

Muutama auto oli matkalla etelään.

Matka-DVD -soitin viriteltynä roikkumaan kattoluukusta.

 Ensimmäiseksi suuntasimme Steven's Creek -kadun autokauppaparatiisiin, sillä Sini usutti hankkimaan vielä uudet sulat autoon jos matkalla vaikka sattuisi vettä ripsauttamaan. Myyjä kyllä ihmetteli, että eihän täällä vettä sada. Mutta kuinka ollakaan, olimme ajaneet jonkin matkaa kohti etelää 101-tietä pitkin ja juuri kääntyneet ylittämään vuoristoa, kun alkoi tihuuttaa vettä. Ja heti perään peukalonpään kokoisia rakeita! Siinä sitä sitten köröteltiin mateluvauhtia rinnettä ylös ja toivottiin ettei pelleistä tule reikäjuustoa ja tuulilasi kestää. Noin kymmenen minuutin päästä kuuro alkoi kuitenkin helpottaa ja matkavauhti parantua eivätkä viereiset autot ainakaan näyttäneet saaneen fyysisiä tai psyykkisiä vammoja.

Tummia pilviä vuorten yllä...

...ja raekuuroksihan se lopulta repesi.

Pari maisemakuvaa.

Vuoristotieltä pääsimme pian tielle numero 5, joka veisi suoraan Los Angelesiin asti, jos sinne olisimme matkalla. Pysähdyimme kertaalleen matkalla tyhjennyksellä mutta muuten tietä painettiinkin pari tuntia melkein suoraan ja ohiteltiin rekkoja. Me saatiin ajaa 70 mailia tunnissa, kun rekoilla rajoitus oli 55. Maisema oli länsipuolella kuin Etelä-Pohjanmaan lakeuksilla konsanaan ja oikealla siinsi jatkuva vuorijono. Ajoittain tien kummallakin puolella oli silmän kantamattomiin jotain puuviljelmiä, mutta niiden hedelmistä emme oikein päässeet selvyyteen. Ainakin ne ovat jotain sellaista, jolla tuntuisi voivan ruokkia vaikka koko Amerikan - sen verran paljon niitä tuli nähtyä. Pari autoihin liittyvää erikoisuuttakin tuli nähtyä: MATTI-rekisterikilvillä varustettu auto ohitti meidät jossain vaiheessa, ja veikkaisin kuskilla olevan Suomi-tausta. Toinen kummallisuus oli ajoneuvoyhdistelmä, jossa lava-auto veti perässään asuntovaunua, jonka yläosa kaareutui näppärästi lavan päälle (luultavasti nukkumapaikat). Mutta ei siinä vielä kaikki. Perävaunun perässä oli vielä peräkoukku, ja siinä oli tukevan varren päässä hinauksessa tyhjä henkilöauto! Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.

5-tien aakeeta laakeeta.

Tällaista puskaa kasvoi madottoman paljon tien vieressä matkan varrella. Viisaammat voi kertoa mitä tässä viljellään.

Matti ajelulla.

Lopulta käännyimme 5-tieltä kohti kaupunkia nimeltä Bakersfield, josta olimme varanneet huoneen yöksi. Auton keskimääräinen kulutus näytti olleen 30 mailia gallonalla joka vastaa 7,84 l/100km. Perillä olimme noin seitsemän aikoihin. Pikaruokamättöiltapalan jälkeen painelimmekin pian unten maille.

Lauantai

Heräsimme 7:30, pakkasimme kamat autoon ja painelimme hotellin "mannermaiselle aamiaiselle", joka sisälsi ahtaassa aulassa nautittuna paahtoleipää, appelsiinimehua, muroja, banaania ja teetä/kahvia. Sitten huoltoaseman ja tankin täyttämisen jälkeen käänsimme nokan kohti Las Vegasia.

Maisemat olivat oikeastaan koko matkan sellaiset, ettemme ennen olleet moisia nähneet. Bakesfieldin jälkeen alkovat heti kuivan heinikon kellertämät kummut, jotka näyttivät erehdyttävästi hiekkadyyneiltä. Jossain kohtaa mäennyppylöiden päällä oli ehkä ziljardi tuulimyllyä - varsin vaikuttava näky. Mojaven kohdalta alkoikin sitten matkan karumpi osuus. Pystyi hyvin kuvittelemaan länkkäreiden ja inkkareiden muinoin ratsastelleen täällä näiden kuivien pikku puskien välissä. Välillä ylitimme vuorijonoja ja sitten taas laskeuduimme tasaiselle baanalle. Kun käännyimme Los Angelesin ja Las Vegasin väliselle tielle, alkoi liikennettä olla selvästi enemmän. Luultavasti pitkä viikonloppu houkutteli tuhlaamaan rahoja. Pysähdyimme kertaalleen matkalle haukkaamaan välipalaa mutta muuten napostelimme pitkin matkaa Sinin pakkaamia eväitä. Ja lapset tuijottivat monta jaksoa "Olipa kerran elämää".

Tuulimyllyjä vastaan.

Ennen Las Vegasia matkalla oli jo pari pikku kylää, joissa oli yksi komea hotelli ja isot Casino-kyltit. Ilmeisesti kaikki eivät jaksa ajaa Vegasiin asti. Cityyn saavuimme puoli kolmen aikoihin ja suuntasimme suoraan kasinokadulle. Komeaahan se oli mutta liikenteen mateluvauhti alkoi vähitellen ottamaan pannuun. Lopulta päätimme palata myöhemmin uudestaan ja käydä välissä kirjautumassa hotelliimme ja hiukan pulikoimassa. Hotellin olimme varanneet varsin kaukaa keskustan hulinasta. Rauhallisempaa, halvempaa, mutta silti ihan bling-bling. Tämän päivän pitkän matkan ajon kulutuslukemaksi auto totesi 33 mpg, eli 7.12 l/100.

Tässä on tiellä nimi. Pari muuta mieleenpainuvaa oli tiet nimeltä L sekä Manse.

Nevadan raja häämöttää hiekkatasanteen jälkeen.

Las Vegasista hotelli-/kasinokuvia päivänvalolla.

M&M world (kuva on Sinin mukaan omistettu eräälle tuntemallemme pariskunnalle :) ) 

Las Vegasin hotellihuoneemme poreamme.

Huoneen parvekkeelta näkymä keskustaan päiväsaikaan.

Hotellin allasaluetta.

Vesiaihe.

Hotellin kasinoa (ei, yhtään ei pelattu kun pelättiin)

Hotellilla keräsimme mukaan tulevat kamat kainaloon ja jätimme auton "valet parkingin" huomaan, eli auto ja avaimet ventovieraalle. Hiukan jännitti, että näemmekö autoa enää ikinä. Sitten kiersimme hiukan hotellialuetta ja kävimme pulahtamassa ulkoallasalueella ennen valmistautumista palaamaan ihailemaan keskustan väriloistoa illan pimetessä.

Auto ilmaantui hotellin eteen pari minuuttia sen jälkeen, kun olin ojentanut kuitin valet parking -miehelle, eli homma tuntuu toimivan. Tästä hyvästä mies sai kokonaista kaksi taalaa tippiä. Matkalla keskustaan kietaisimme vielä Subit naamariin. Sitten tavoitteena oli löytää parkkipaikka sopivan läheltä Fremont-nimistä kävelykatua, joka kulemma on näkemisen arvoinen. Seutu on kyllä pullollaan hotellien ilmaisia parkkitaloja mutta kaikkialla tuntui olevan täyttä. Lopulta sullouduimme isolle parkkialueelle parin korttelin päähän Fremontista ja lähdimme tutkailemaan mestaa.

Fremontilla olikin aika melskettä. Väkeä kuin pipoa, joka toisella oli kädessä Bud Light -tölkki ja tippiä keräilemässä olivat mm. herrat Michael Jackson, Rocky Balboa, Darth Vader (jonka kanssa Lassi pääsi laser-miekkailemaan), Spider-man ja luonnollisesti kourallinen Elviksiä. Fremont-kadun yläpuolella on kaareva kate, jonka epäilin toimivan varjostimena - siihen asti kun todelliset bileet alkoi. Nimittäin, koko pari sataa metriä pitkä kate toimi videonäyttönä kun kaiuttimista alkoi soida "American pie" (ei Madonnan versio vaan se alkuperäinen). Aikamoista, sanoisin.

Fremont-kadun humua.

Tässä otos siitä mainitusta katoksesta.

Fremontilta selvittyämme päätimme vielä ajaa kasinokadun läpi ennen hotellille siirtymistä, ja kyllähän sielläkin väriloistoa riitti. Sini yritti käsitellä samaan aikaan video- ja tavallista kameraa, että edes jotain saataisiin dokumentoitua tänne blokiin ja nauha-arkistoomme. Ihan tyytyväisiä ollaan kuitenkin siihen, että hotelli oli hiukan kauempana sirkushuveista.

Kasinokatu yövalaistuksessa.

Sunnuntai

Aamu alkoi taas seitsemältä ja reippaalla aamupalalla, tällä kertaa ihan oikeassa hotellin ravintolassa. Sitten latasimme tankin täyteen ja suuntasimme kohti Death Valleytä. Ensimmäinen pysäkki oli kylä nimeltä Pahrump, jossa suoritimme arvonnan, että suuntaammeko laaksoon isoa helppoa tietä, jolloin joutuisimme tekemään yhteensä 50-60 mailin pistokäynnin päästäksemme Badwater Basin -nimiselle kuivuneelle suolajärvelle, vai kiertäisimmekö hiukan pidemmän extreme-reitin, joka kulkee suoraan tuon paikan ohi. Lopulta päädyimme rohkeasti jälkimmäiseen. Bensaa tai ylipäätään mitään palveluita oli luvassa vasta 75 mailin ajon jälkeen eikä puhelimet kuulu laaksossa, joten hiukan jännitti miten käy jos auto sattuisi hajoamaan matkalla. Ensin kipusimme taas vuoristoa ylös ja alas, ja sitten laskeuduimme laakson pohjalle, joka todella oli kuuma (parhaimmillaan 97F eli jotain 36C) ja aika karu. Tämä reitti oli kyllä lopulta ihan hyvä valinta, sillä matkalla oli pari laakson historiaan perehdyttävää pysähdyspaikkaakin, joissa pistäydyimme.

Näkymä vuorille päin hotellilta.

Aivan koko Las Vegas ei ollutkaan niin glamouria.

Matkalla Death Valleylle.

Lämmintä pukkaa.

Puolen päivän aikoihin saavuimme Badwaterille ja kävimme ihmettelemässä sen suolapintaa, joka kylttien mukaan oli 85.5m merenpinnan alapuolella. Sieltä jatkoimme kolmisenkymmentä mailia Furnace Creek -nimistä pysähdyspaikkaa kohti (kyläksi sitä ei kai voi kutsua, sillä tuskin kukaan siellä asuu) mutta pysähdyimme välillä Golden Canyon -nimisen patikointialueen suulle, josta todella lähti kullankeltaisen kallion reunustama kanjoni kipuamaan pitkin rinnettä. Furnace Creekissä pistäydyimme oikein ravinteliin ja nautimme seisovan pöydän antimista ennen matkan jatkamista.

Vettäkin oli joku kaivellut esille suolasta.

Nämä kengät olisi varmaan maistunut Chaplinillekin.

Golden Canyonista muutama otos.

Sovimme lasten kanssa, että tällainen hankitaan vaarille, kun nykyinen Zetori hajoaa.

Seuraava kohteemme oli kanjonissa sijaitsevat hiekkadyynit, joiden sijainti oli puhelimella navigoiden hiukan arvoitus. Kun saimme dyynit näkyviin ja tien vieressä oli näköalapaikka, laitoimme auton parkkiin ja päätimme käppäillä niille asti napsimaan hiukan kuvia. Eveliina jaksoi ehkä kolmasosan ennen kuin kuului ensimmäinen "koska käännytään?" Matkaa oli lopulta pitkälti toista kilometriä mutta Lassin kanssa hölkyttelimme urheasti dyynien reunalle asti. Saimme vielä naisväenkin kiinni ennen autoa mutta hiki kyllä virtasi ja crocksit olivat täynnä hiekkaa. Kun huristimme eteenpäin pari mailia, niin saatoimme todeta erään nyppylä takana olevan pysähdyspaikka aivan dyynien eteläpään vieressä. Tällä kertaa sai Sini käydä ottamassa valokuvat ihan itse...

Dyyneillä.

Tästä ajoimmekin lopulta pysähtymättä loput vajaa parisataa mailia Kalifornian puolella Bishopiin, jossa viimeinen hotellimme oli varattuna. Matkalla ajoimme läpi laaksojen ja kukkuloiden, ihmettelimme jylhiä maisemia ja kallioiden värikirjoa. Yhdessäkin kallioleikkauksessa oli havaittavissa eri kerrostumina keltaruskeaa, tummanpunaista, violettia ja oranssia kivilaatua noin kolmenkymmenen metrin matkalla.
Ennen nukkumaanmenoa kävimme haukkaamassa kunnon iltapalat meksikolaisessa ravintolassa.

Ensimmäiset lumihuiput matkan varrella.

Kahvi? Hotellin tilpehööreistä löydettyä.

Maanantai (tänään)

Kellon soitua taas seitsemältä nautimme hotellin tarjoaman vaatimattoman aamiaisen, tankkasimme ja jatkoimme matkaa pohjoiseen. Ennen kääntymistämme Yosemiteen vievälle tielle kävimme kääntymässä Mono Lake -nimisellä järvellä, jonka erikoisuus on rannalla kohoavat kalkkikivipylväät. Ne siis ovat muodostuneet kun vesi on ollut korkeammalla ja järven pohjasta on pulpunnut kalkkipitoista vettä kohti pintaa. Samaan tapaan kuin tippukiviluolissa, kalkki on vähitellen kasautunut muodostaen pilareita. Järven vesi on niin extremeä, että siinä elää vain joitain mikrobeja, muinaisia pieniä katka-eläimiä ja kärpäslaji, joka on oppinut sukeltamaan veteen ja munimaan matalaan rantaveteen. Rannan opaskyltit kertoivat, että taannoin alueella elävälle intiaaniheimolle nämä kärpäsen munat olivat tärkeä elannonlähde, ja että ne maistuvat hiukan riisille. Njami.

Mono Lake

Seuraavaksi suuntasimme matkan viimeiselle etapille, kohti Yosemiten kansallispuistoa. Matka kulki järjenräjäyttävän upeitten maisemien halki pitkin tietä, joka on talvisin suljettuna lumen ja liukkauden takia ja nytkin se on ollut auki vasta muutaman viikon. Eikä ihme, sillä tien vieressä oli monissa paikoissa vieläkin lumikasoja. Yosemiten alueelle päästäkseen piti pulittaa pääsymaksu $20 jo hyvin pian tielle päästyämme ja autoletka matelikin melkein kilometrin ennen kuin pääsimme portille. Näin Memorial Dayn kunniaksi oli muutama muukin lähtenyt virkistäytymään puistoon. Ennen kuin pääsimme varsinaiseen Yosemiten laaksoon, kurvailimme noin pari tuntia näissä maisemissa, joista ohessa pieni pintaraapaisu valokuvien muodossa.

Yosemiten läpi ajelemassa.

Kiersimme koko Yosemiten laakson, jossa oli väkeä ihan simona. Totesimme, että katsastamme hienoimmat nähtävyydet ja jatkamme sitten kotiin päin. Ehkä mahtavin kokemus oli korkein vesiputous mitä kukaan meistä oli koskaan nähnyt, jonka aivan juurelle pääsi käymään. Toinen huikea juttu sattui, kun olimme jo suuntaamassa kotimatkalle. Ihmettelimme miksi autot hidastelivat eräässä kohtaa ja porukka sihtailee kameroilla metsään. Avasimme ikkunan ja kysyimme, että mikä siellä niin kiinnostaa - ja vastaus oli että karhu. Joten ei muuta kuin auto parkkiin tien reunaan ja video- ja tavallisen kameran kanssa apajille. Mikään metsien kuningas siellä ei ollut, vaan sellainen ison koiran kokoinen pentu mutta koskaan ennen ei karhu ole ollut noin lähellä ilman aitaa välissä.

Vesiputous nro 1

Putous nro 2, jonka juurelle talsimme.

Putous nro 3.

Metsän elävä.

Kotimatkalla oli ns. pääsiäisen paluuliikenne melkoinen ja suurimman osan matkaa jouduimme ajelemaan hiljempaa kuin mitä rajoitukset olisi sallineet.

Matkaa tuli taitettua yhteensä 1255 mailia (2020 km), joka vastaa matkaa Lempäälästä Inariin ja takaisin jos toiseen suuntaan ajaa Jyväskylän ja toiseen Vaasan kautta. Bensaa matkaan kului 42,845 galloonaa (162,2 litraa) joten kulutus oli siis hyvin tarkkaan 8 l/100km. Ihan OK kun ottaa huomioon millaista vuorta tuli kiivettyä useampaankin kertaan.