sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Uusia tuttavuuksia

Kyllä tämä elämä on ihmeellistä. Kaksi todella tärkeää Suomi-perhettä muutti pois tässä ihan lyhyen ajan sisään ja nyt elämäämme on tullut kaksi uutta ihanaa Suomi-perhettä! Sunnuntaina kun saavuimme kotiin reissulta laitoin viestiä eräälle ystävälleni (johon olin tutustunut vain netin ihmeellisessä maailmassa, lähinnä tämän blogin kautta :D ja tiesin heidän olevan nyt Kaliforniassa) että nyt olemme kotosalla ja passaisi nähdä vihdoin ihan livenä. Sovimme treffit jo heti seuraavalle päivälle ja tämä ystävä sanoi tutustuneensa täällä myös mukavaan uuteen perheeseen, joka myös olisi kiinnostunut näkemään meitä. Maanantai meni siis tutustuessa kahteen ihanaan uuteen Suomi-perheeseen samalla kun uimme takapihallamme ja herkuttelimme vohveleilla. Meille selvisi myös, että tämä toinen perhe aikoo muuttaa juuri sen meidän vanhan Suomi-ystävämme taloon kun se kerran vapautui. Aika hauskaa!

Sen kaiken epäterveellisen mätön jälkeen mitä tuli syötyä reissulla, ensimmäinen homma kotona oli hakea kaupasta jotain TUORETTA!!! Nyt on viikko syöty taas normaaliin tapaan vihanneksia, hedelmiä ja marjoja. Aaaah... ihanaa!

Kotona meitä odottivat mm. kypsät omenat ja koko puu täynnä nektariineja. 

Yhdessä banaanipuussakin on pari kukkaa, joista toiseen on tullut jo pieniä banaanin alkuja. 
Keskiviikkona Eveliina oli ystävällään yökylässä, mutta itseasiassa muuten tämän viikon kaikki arkipäivät ovat menneet treffatessa näitä kahta uutta Suomi-perhettä. Niin mahtavaa! Äitini sanoikin muinoin, että vaikka meidät pudotettaisiin erämaahan, niin pian on iso läjä ihmisiä ympärillä ja bileet pystyssä. Niin se vain menee :)

Perjantai huipentui ihanasti yhteiseen piknikkiin läheisellä viinitilalla meidän kolmen perheen kesken. Livemusiikkia, lämmin kesäilta, hyvää seuraa, hyvää ruokaa ja hyvää viiniä. Eipä sitä ihminen paljon muuta tarvitse. Kiva kun Kaizukin vihdoin sai tavata perheet, joista olin koko viikon puhunut.

Viinitilalla perjantai-illan tunnelmissa. Vielä kilistellään kahdella tyhjällä viinilasilla. 

Meidän piknik-seurueemme auringon laskiessa.

Lapset viettivät aikaa omalla peitollaan pelien merkeissä. Eräs nainen tuli oikein erikseen mainostamaan kuinka he olivat miehensä kanssa illan mittaan ihailleet lapsia, jotka pelaavat ihan oikeita pelejä eikä koko ajan tarvitse olla padi tai kännykkä jota räplätä.

Lauantaina vietimme kahden pienen söpöliinin syntymäpäiviä Suomi-porukalla. Olemme koko kesän olleet niin suomalaisten ympärillä, että tänään kaupassa meinasin alkaa puhua eräälle rouvalle suomeksi :) Tuntuu, että oikein toivon, että lapset katsoisivat joka päivä telkkaria, että pysyisi englannin kieli jotenkin hallussa. Toisaalta varsinkin Eveliina leikkii aika usein itsekseen ja kavereidensa kanssa englanniksi. Lassi taitaa mieluummin ainakin lukea suomenkielisiä kirjoja joskin juuri suunnittelimme huomiseksi reissua kirjastoon, jotta pysyisi yllä englanninlukutaitokin.

Aaaaaarrrrrgh! Tässä pieni merirosvomme!
Suloiset merenneidot.
Hurja merirosvo kaappaamassa meriprinsessaa. 
Kääk -Näin siinä sitten kävi! 

Tänään sunnuntaina on ollut oikein mukava ja lepposa päivä taas, yllätys yllätys, suomalaisessa laatuseurassa. Ehdimme nähdä suht harvoin näitä ihania elämämme piristäjiä, mutta ne hetket onkin sitten sitäkin tärkeämpiä.


Sunnuntai-aamun pinaattilättytehdas. Niitä kun ei täällä ole, niin pitää tehdä itse. Tuoretta pinaattia sitä vastoin on aina joka kaupassa runsain mitoin.

Sunnuntain puistoilua palmun varjossa, jonka jälkeen siirryimme takapihallemme uimaan ja syömään wingsejä. (Oli pakko kokeilla tällä kertaa myös sitä ihan tulisinta, mitä tarjolla oli! Nimeltään ne olivat Inferno) Loppuilta huipentui vielä Uuno Epsanjassa-leffaan jonka aikana oli pakko syödä suomalaisia karkkeja. Niin legendaarista settiä!!! Siitä ja monesta muusta Uunosta on kyllä tullut iso läjä sanontoja, joita elää edelleen jokapäiväisessä arjessamme :D

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Columbus, Indianapolis ja Chicago

Perjantai alkoi samalla kaavalla kuin viime päivinä on ollut tapana: continental breakfast ja lastautuminen autoon. Ehdimme kuitenkin ennen lähtöä ottaa pikku Skypettelyt Suomeen. Käänsimme nokan kohti Ohion pääkaupunkia Columbusta, josta emme oikeastaan tienneet muuta kuin että se on nimetty Kristoffer Kolumbuksen mukaan ja että keskustassa on Santa Maria -laivan oikean kokoinen kopio. Kun yritimme päästä laivan luo, olivat monet keskustan kaduista harmiksemme suljettuina minkälie tapahtuman takia ja jouduimme kiertelemään jonkin aikaa ennen kuin päädyimme kurvaamaan parkkihalliin ja maksamaan törkeän parkkimaksun.

Käppäilimme Santa Marialle ja yllätyimme miten pieni se on, ehkä noin 25 metriä pitkä. Wikipedian mukaan alkuperäisestä aluksesta ei ole piirustuksia ja maailmalla on useitakin replikoita siitä, joista mikään ei välttämättä ole täysin autenttinen. Joskin esite väitti tämän olevan niistä lähinnä todellista. Tässä versiossa kannella peräpäässä on kapteenin hytti (kuin merirosvolaivassa konsanaan) ja ruuman perässä pieni varastohuone mutta muuten kansi ja ruuma olivat avointa tilaa. Kyllä se vaan aika meininkiä on ollut viettää viikkoja tuollaisella purkilla merellä.


Alus keulasta peräpäähän päin kuvattuna.
Lähdimme laivalta puoli yhden aikaan ja päätimme käppäillä tapahtuma-alueen läpi autolle ja napata jostain kojusta lounaan mukaan. Kävi ilmi, että musiikkiesitysten lisäksi kadun varteen oli laitettu riviin ehkä koko USA:n ribs-grillaajien parhaimmisto, joista kaikilla oli kojunsa edessä kymmenittäin pokaaleja eri tapahtumista ja vuosilta: parhaat ribsit, paras kastike, ym. Joten ihan hyvä lounassetti kyllä löydettiin :) Kaikin puolin Columbuksesta jäi kaupunkina oikein mukava mielikuva.

Ribs-kojujen katveessa.
Kuin suoraan Richard Scarryn Iloisesta Autokirjasta: Wienermobile
Matka jatkui taas uuteen osavaltioon ja sen pääkaupunkiin: Indianaan ja Indianapolikseen. Ajomatka kesti noin 2,5 tuntia lähes suoraa tietä. Jos Kaliforniassa on paljon viiniköynnöksiä ja manteli puita, niin näiltä lakeuksilta taitaa tulla valtaosa maan maisseista. Sen verran paljon sitä laatua matkalla näkyi. Indianapoliksen keskustaa koristi upea sotilaiden ja merimiesten muistomerkki mutta tyydyimme tällä kertaa vain ajelemaan keskustaa ympäri. Keskustasta suuntasimme katsastamaan amerikkalaisen moottoriurheilun Mekan, Indianapolis Motor Speedwayn, jossa ajetaan mm. Indy 500 -ajot. Iso oli rinkula. Neljän kieppeillä näpyttelimme navigaattoriin päivän viimeisen osoitteen, joka oli majapaikkamme Lafayette-nimisessä pitäjässä tunnin verran Indianapoliksesta Chicagoon päin.

Indianapoliksen keskustaa.


Indianapoliksen autoradan keskellä sijaitseva Hall of Fame.
Aamulla jatkoimme Lafayettestä kohti Illinoisin osavaltiota ja Chicagoa. Ensimmäistä kertaa sitten Kanadan rajasillan pääsimme makselemaan taas tietullejakin - sitä enemmän mitä lähemmän Chicagoa pääsimme. Kurvasimme taas keskustan parkkihalliin ($25 per neljä tuntia...) ja lähdimme patikoimaan. Matkalla tuli nähtyä Milleniun Parkissa oleva metka Cloud Gate ("Pilviportti") joka ymmärrettävästä syystä on saanut liikanimen Bean ("Papu"). Samoin kieppasimme Pohjois-Amerikan korkeimman rakennuksen Willis Towerin viereltä, sekä kadunkulkassa jossa on muinoin kuvattu Blues Brothersin kohtaus, jossa tehtiin maailmanennätys poliisiautojen ryttäämisessä. Viimeisenä kohteenamme kävelimme Navy Pier -laiturille, josta tuli mieleen San Franciscon Pier 39 tivoleineen, myyntikojuineen ja tungoksineen. Se sijaitsee Michigan-järven rannalla, joten samalla saimme neljännen, ja tällä erää viimeisen, ruksin ruutuun Isojen Järvien kierroksellamme (Lake Superior jäi näkemättä). Vielä ennen autolle paluuta kävimme vilvoittelemassa Navy Pierin viereisellä pienellä biitsillä, jossa oli ruhtinaallisesti väkeä. Pari sataa metriä biitsin edessä oli satoja moottoriveneitä kiinni poijuissaan ja lähes jokaisella näytti olevan porukkaa kyydissä. Onhan tuokin tapa viettää lauantaipäivää vesillä.

Papu

Peilikuva Pavun pinnasta.


Millenium-puistossa.

Willis Tower, Pohjois-Amerikan korkein rakennus.

Chicagon keskustaa halkova joki.


Navy Pier

Komea purjepaatti Navy Pieriltä kuvattuna.

Otos Navy Pieriltä kaupunkiin päin.

Biitsillä huljuttelemassa varpaita Michigan-järvessä.

Lopulta suuntasimme kohti lentokenttähotelliamme ja matkalla huomasimme, että puhelinten kellot ovat siirtyneet tunnilla taaksepäin kun saavuimme Illinoisin puolelle. Onneksi hotelliin pystyi kirjautumaan sisään jo kolmen jälkeen. Kun sain respasta hotellin avaimen kävin tankkaamassa auton täyteen ja luovuttamassa sen vuokraamoon. Alunperin varaus oli huomiseen asti mutta emme tarvinneet autoa enää, sillä hotellilta kulkee shuttle kentälle. Pääsin näppärästi autovuokraamon shuttlella ensin kentälle ja sieltä hotellin shuttlella hotellille. Loppupäivän otimme rennosti uimalla hotellin altaassa ja pelaten pingistä lasten kanssa. Dinnerillä hotellin ravintolassa meille sattui Romaniasta kotoisin oleva miestarjoilija, joka tunnustautui Janne Ahosen faniksi!

Loppukaneettina todettakoot, että "ristus mikä reissu!" Pohdimme tuossa, että vastaavan matkan toteuttaminen Suomesta käsin ei tulisi kovinkaan paljon kalliimmaksi, kuin mitä se meille oli (lähinnä lennot nostaisivat hintaa) mutta jotenkin tällainen road trip ei tullut ennen mieleenkään. Kaikin puolin hieno ja avartava kokemus tämä kuitenkin on ollut. Laskujemme mukaan 10 USA:n osavaltiota tuli kierrettyä plus Ontario Kanadan puolella ja Washington D.C. (joka ei kuulu mihinkään osavaltioon). Tässä linkki josta pitäisi päästä katsomaan miltä reittimme kartalla näyttää.

Nyt nukkumaan ja aamulla koneeseen.

torstai 18. heinäkuuta 2013

Back in the USA

Keskiviikkona pakkasimme kamat Londonin hotellissa ja suuntasimme kohti Kanadan ja USA:n rajalla olevaa Sarniaa. Olisimme voineet toki ajella suoraan kohti Detroitia mutta Ontario-järven nähtyämme päätimme käväistä katsomassa mahdollisimman monta Suurta Järveä, ja Sarnia on Huronin rannalla. Tie oli lähes suora koko matkan ja oikein mukava ajella. Rekkoja oli kyllä aika paljon matkalla samaan suuntaan mutta ruuhkista ei ollut tietoakaan. Sarniaan saavuimme noin puolentoista tunnin ajon jälkeen ja teimme sivistyneen arvauksen mistä pääsisimme järven rannalle. Ajeltuamme oikein idyllisen asuinalueen läpi tuli vastaan aita, jonka ohi pääsi kävelemään noin yhden omakotitontin leveyselle kaistaleelle rantaa. Veden kirkkaus ilahdutti jälleen, ja vietimmekin puolisen tuntia kahlaten ja heitellen leipiä ennen kuin helle pakotti takaisin autoon. Muuten, kun tuosta kuumuudesta olemme tämän matkan aikana "valittaneet", niin täällä on nyt joku erikoiskuuma sääilmiö meneillään eikä kesät välttämättä aina näin tukalia ole.

Lake Huron.
Kurvasimme takaisin isolle tielle ja Blue Water Bridgelle, jossa pulitimme siltamaksua taas samat $3.5 kuin Kanadaan tullessakin (nyt aivan eri sillalla tosin) ja ajelimme St Clair -joen yli USA:n puolelle. Rajavartijalle riitti vastaus muutamaan kysymykseen, jonka jälkeen hän ojensi passimme takaisin ja toivotti "Welcome back." Sillan ylitys rajamuodollisuuksineen kesti tällä kertaa vain neljä minuuttia. Moottoritielle päästyämme ihmettelin hetken onko edessä tietyö tai jotain vastaavaa, koska nopeusrajoitukseksi oli laitettu vain seitsemänkymppiä. Sitten tajusin, että nythän aivot täytyy taas kääntää mailia tunnissa -asetukselle...


Rajalla.
Jatkoimme matkaa etelään kohti Detroitia (poiketen välillä ravitsevalle Burger King -aterialle), joka osoittautui aika tavalla sellaiseksi vastakohtien kaupungiksi kuin olin kuvitellutkin. Emme pysähtyneet keskustassa mihinkään mutta ajelimme sen katuja parikymmentä minuuttia ristiin rastiin. Tuossa ajassa ehtikin nähdä jo varsin paljon, sillä jostain syystä liikennettä ei ollut juuri nimeksikään. Aivan ydinkeskustassa oli siistiä vanhempaa ja uudempaa rakennusta, mm. General Motorsin pääkonttori, mutta hieman kauempana näimme paljon hylättyjä omakotitaloja, joiden ikkunoita peitti vanerit, sekä vanhoja tehtaita jotka olivat tyhjillään, ikkunat puhkottuina ja töherrettyinä. Se on sitä globalisaatiota. Nyt kun avasin Iltalehden sivut, huomasin uutisen jonka mukaan Detroitin kaupunki on hakeutunut konkurssiin ja luullakseni jutussa oli pari kuvaa samoista rakennuksistakin joita näimme.

Lähes autiota Detroitin keskustaa,

Tämä rakennus oli myös Iltalehden jutussa. Komea ja iso pytinki mutta aivan autio.
Detroitista suuntasimme suunnitellusti etelään ja poikkesimme reitiltämme vielä katsastamassa Suuren Järven numero 3, nimeltään Erie. Tämän samaisen järven toisessa päässähän vesi valuu Niagaran kautta Ontario-järveen, mutta itse Erietä emme vielä olleet nähneet. Niinpä sompailimme sen rannalla olevan asutusalueen läpi ja löysimme pienen leikkipuiston, josta kulki portaat kaistaleelle järven rantaa. Erien vesi oli selvästi tummempaa kuin Ontarion ja Huronin, ja ehkä siksi myös lämpimämpää. Arvioisin yli 30-asteiseksi. Rannan "hiekka" tuntui itse asiassa olevan lähes pelkkää simpukankuorimurua.

Lake Erie.
Lopulta hurautimme loppumatkan hotellille Ohion puolelle, jossa olimme jo kolmen jälkeen. Tämä paikka muistutti kovasti sitä hotellia jossa majailimme Sunnyvalessa ennen kuin löysimme vuokrakotimme. Hotellilla on myös ulkouima-allas, jossa viihdyimme pari tuntia ennen kuin mahat alkoivat taas vaatia iltapalaa.

Tukevan aamiaisen jälkeen suuntasimme jälleen etelään, kohti Ohion pääkaupunkia Columbusta. Ajoa tälle päivälle oli tiedossa vajaa kolme tuntia eikä varsinaisia nähtävyyksiä lainkaan, joten päätimme kiittää lapsia hyvästä käytöksestä tähänastisella matkalla ja viettää päivän Zoombezi Bay -nimisessä vesipuistossa, jonka sattumoisin huomasimme etsiskellessämme eilen hotellia netistä Columbuksen läheltä. Matkalla sinne pysähdyimme haukkaamaan lounasta keskelle maaseutua parin tien risteyksessä olevaan pikkukauppaan. Kassalla vanha setä kysyi mistä olemme kotoisin ja kertoi heti vastauksen kuultuaan tohkeissaan, että heidän tien toisella puolella asuva naapurinsa on Ruotsista. Ennen lähtöämme mies kävi vielä tuomassa pöytäämme matkalukemiseksi jonkun paikallisen maatalouslaitekuvaston. Pari sämpylää ja maitoa sekä kulhollinen salaattia maksoi alle $9, mikä oli ehkä halvin lounas ever tällä porukalla.

Alla muutama otos vesipuistosta, jossa sitten viihdyimmekin lähes iltakahdeksaan asti. Lassi ylpeili lähdettyämme, että kävi jokaisessa paikan mäessä, eikä Eveliinakaan tainnut jäädä laskematta kuin kaikkein hurjin, lähes pystysuora lasku.

Melkoinen lasku oli tuohon tuuttiin! Menimme koko perhe kimpassa puoli tuntia jonoteltuamme.


Tässäkin saarekkeessa oli sokkelo poikineen laskettavaksi.

Lämpötilan ollessa mittarin mukaan 96F (ei edes neljääkymmentä celciusta!) oli hyvä vetää välillä pehmikset naamariin.

Majapaikkaan päästyämme lompsimme viereiselle Waffle House -ravintolaan (jollaisessa emme olleet ennen käyneetkään) ja söimme tukevan ilatapalan. Tunnelma ja palvelu oli oikein miellyttävää. Ennen kuin ruokamme saapui, vanha pariskunta joka oli lähdossä tuli pöytämme viereen ja mies ojensi lapsille dollarin setelin. Nainen selitti, että miehen mielestä he ovat niin suloisia, että hän välttämättä haluaa antaa tippiä. Eli jos rahat uhkaavat loppua kesken, niin tiedämmepä ainakin kenet laitamme ensiksi kerjuulle ;)

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kanada-kierroksella

Binghamptonista lähdimme siis kohti pohjoista ravitsevan McDonaldsin puuroaamiaisen jälkeen (motelliyöhön ei kuulunut aamiaista). Painelimme ensin suoraan ylöspäin Syracuse-nimisen kaupungin paikkeille josta tie kääntyi suoraan kohti länttä. Saimme matkalla Skype-puhelun vierailtamme, jotka olivat jo turvallisesti Hämeenlinnan paikkeilla matkalla kotia kohti. Pientä fiilistelyä siinä oli kummallakin puolella mahtavasta reissusta. Pysähdyimme jossain vaiheessa pikaisesti lounaalle moottoritien varrella, mutta seuraava etappi oli Buffalon keskusta. Juuri ennen keskustaa tie kulki hienosti jonkun urheiluareenan ohi (baseball?), joka olisi varmaan säväyttänyt hiukankin enemmän penkkiurheilijan oireyhtymästä kärsivää. Nätti keskusta mutta onhan näitä nähty... joten matka jatkui noin viiden minuutin päästä kohti Niagaraa.

Niagaran putouksethan kulkevat aivan USA:n ja Kanadan rajalla. USA:lla on vesimassasta hallussaan ehkä suurempi osa, mutta Kanadan puolelta on paremmat näkymät. Jo kaukaa, ajaessamme joen vierellä kulkevaa tietä kohti putouksia, näkyi Kanadan puolella olevan kaupungin silhuettia vasten putouksesta nouseva hesihöyrypatsas. Parkkeerasimme auton kuitenkin ensin USA:n puolelle (ylihintaiselle parkkialueelle) josta käppäilimme joen rantaan napsimaan kuvia. Ilma oli taas aivan riittävän kuuma ja kosteutta oli vaikka muille jakaa. USA:n puolella on kokonaan yksi leveä putous, sen perässä pieni saarenmoinen jonka toiselta puolelta virtaa myös pieni putous. Näiden takana on vielä isompi saari, jonka takana vasta sijaitsee vasta varsinainen kaareva The Niagaran Putous. Käppäilimme näiden kaikkien kautta ja vilvoittelimme hetken kauimmaisella näköalatasanteella, johon ripotteli mukavasti putouksesta ilmoille lentävää vesitihkua.


Putoukset USA:n puolelta nähtynä. Kaukana pöllyää se kuuluisin Horse shoe -putous, vieressään Kanadan puolella olevia rakennuksia.

Horse shoe -putous vielä lähempää. Vaikka USA:n puolelta noin lähelle näköalatasanteelle pääseekin, ei näkymä ole kummoinen.

Tämän jälkeen suuntasimmekin Kanadan puolelle vievälle sillalle, jossa kuluikin sitten runsas tunti jonotellessa. Sillan alussa maksettiin taas luonnollisesti hiukan tullimaksua ja lopussa setä tutki passit ja halusi tietää miksi olemme tulossa maahan, missä aiomme reissata, onko tarkoitukseni ottaa yhteyttä Nokia Canadaan töiden merkeissä, kauanko perheemme oleskelee vielä USA:ssa, jne. Lopulta saimme kuitenkin hienosti passeihin leimat ja hurautimme Kanadan puolella kulkevalle putousten ohi menevälle tielle. Lapsia ei enää tässä kohtaa kiinnostanut liiemmin patikointi, joten Sini kävi nappaamassa muutaman mestarillisen otoksen kun me muut ihailimme putouksesta syntyvää sateenkaarta ajellen tietä pari kertaa ees-taas.

USA:n puolen putous kuvattuna Kanadasta.

Ja tässä se kuuluisin osa. USA:n puolen näköalatasanne siis äärivasemmalla. Huomaa joen keskellä seilaava laiva.

Sitten löimme puhelimen navigaattoriin osoitteeksi Burlingtonin kaupungissa sijaitsevan seuraavan hotellimme osoitteen ja taitoimme tuota runsaan 50km matkaa noin pari tuntia jonkun tien tukkeen takia. Kanadaan sopeutuminen meni muuten varsin mukavasti, sillä nopeusrajoitukset ovat km/h, lämpötilat celciuksia, ja taitaa SI-järjestelmä olla käytössä laajemminkin, hurraa! Hotellille päästyämme kävimme oikein fiinillä dinnerillä pihassa olleessa ravintolassa, jonka jälkeen pulahdimme pikaisesti hotellin sisäuima-altaaseen. Siinä vieressä olisi ollut myös sauna varattavana $15 hintaan, mutta valitettavasti infrapuna-sellainen. Perinteinen versio olisi kyllä kelvannut.

Aamulla kieppasimme Ontario-järven rantaan, joka oli kyllä mahtavan suuri. Aivan kuin meren ulappaa olisi katsellut. Melkoisia lukaaleja olivat myös rannalle pykänneet. Sitten sompailimme Toronton keskustaan runsaan puolen tunnin matkan, laitoimme auton parkkihalliin ja kävimme kummastelemassa paikallista Näsinneulaa joka on kai ollut joskus maailman korkein rakennelma tai jotain. Talsimme keskustaa ristiin rastiin muutaman tunnin, jonka jälkeen haimme auton ja suuntasimme vielä toviksi viilentymään rannalle, jonka biitsin olimme huomanneet tulomatkalla. Lopulta suuntasimme majapaikkaan, joka osoittautui opiskelija-asuntolan hesähotelliksi. Yhtä kaikki, se oli tolkuttoman halpa (alle $60), kahdella erillisellä makuuhuoneella ja omalla keittiöllä varustettu sekä sisälsi aamupalan. Hinta-laatu -suhde ehdottomasti kohdillaan!

Ontario-järven rannalla aamutuimaan. Veden kirkkaus yllätti positiivisesti. Rannan pikkukivet olivat hioutuneet täydellisiksi leipien heittelyä ajatellen.


Näkymiä Toronton keskustasta.
Toronton oma Näsinneula. Himppasen korkeampi vain.
Kävelyreittimme kulki myös kaupungintalon ohi. Tämä viheralue oli itse asiassa sen ensimmäisen kerroksen katon päällä ja siitä oli hieno näkymä viereiselle aukiolle sekä ympärillä oleviin uusiin ja vanhoihin rakennuksiin.

Vielä kerran Ontario-järvessä.

Hyvästelimme majapaikan taas kymmenen tietämissä ja näpyttelimme puhelimeen seuraavan pysäkkimme, joka oli puolisentoista tuntia lounaaseen oleva London. Tämä oli valikoitunut majapaikaksi puhtaasti nimensä perusteella. Kaupungin läpi virtaa joki, joka on nimeltään - yllätys, yllätys - Thames. Jostain syystä hyvin meitä opastanut Nokian puhelin-navigaattori halusi ohjata meitä kummallisen pitkää lenkkiä pitkin Ontario-järven rantaa pitkin, vaikka Lontooseen kulki ihan suora 401-tiekin. Itsepintaisesti painelimme vain 401:stä pitkin ja vasta parikymmentä kilometriä ennen määränpäätä navigaattori antoi periksi ja ohjasi suorinta reittiä perille. Ennustettu ajoaikakin lyheni matkan aikana 45 minuuttia... En tiedä mikä teinikapina siihen iski. Lontoon keskusta ei varsinaisesti säväyttänyt ensinäkemältä mutta sitten löysimme aivan Thamesin rannalta leikkipuiston, jonka yhteydessä oli lapsille pieni vesipuisto. Ja se toden totta tuli tarpeeseen! Mittarissa oli taas jotain 35 astetta ja kosteutta 80% päälle. Lapset kirmasivat pari tuntia sydämensä kyllyydestä ja täytyi siinä aikuistenkin välillä käydä hiukan suihkujen alla viilentymässä.

Vedellä läträystä.

Kävimme juuri päivällisellä/iltapalalla Subwayssä ja ostelemassa hiukan eväitä huomista varten. Olisi tarkoitus palata taas USA:n maaperälle Michiganin osavaltioon ja voipi olla, että rajalla saadaan taas hetki jonotella. Ajatus on ylittää Blue Water Bridge Sarnia-nimiseen kaupunkiin ja kääntyä siitä etelään Detroitin läpi ja yöpyä Toledossa, joka on juuri ja juuri Ohion puolella Erie-järven rannalla. Loput Kanadan dollarit on tarkoitus jättää hotellisiivoojalle, sillä ilmeisesti tietullejakaan ei ole enää luvassa ennen rajanylityssiltaa, jossa käy USD:t. Vaikka ilmeisesti Kanadan Ontariossa käy monessa paikassa kummatkin valuutat. Lontoon keskustan parkkiautomaatteihinkin olisi voinut lykätä kumpia kolikkoja vaan. Muuten, juuri nyt hieman jylisee taivaalla mutta vettä ei ainakaan vielä tule maahan asti. Ehkä yöllä saamme hiukan sitäkin pitkästä aikaa.