Back in the USA

Keskiviikkona pakkasimme kamat Londonin hotellissa ja suuntasimme kohti Kanadan ja USA:n rajalla olevaa Sarniaa. Olisimme voineet toki ajella suoraan kohti Detroitia mutta Ontario-järven nähtyämme päätimme käväistä katsomassa mahdollisimman monta Suurta Järveä, ja Sarnia on Huronin rannalla. Tie oli lähes suora koko matkan ja oikein mukava ajella. Rekkoja oli kyllä aika paljon matkalla samaan suuntaan mutta ruuhkista ei ollut tietoakaan. Sarniaan saavuimme noin puolentoista tunnin ajon jälkeen ja teimme sivistyneen arvauksen mistä pääsisimme järven rannalle. Ajeltuamme oikein idyllisen asuinalueen läpi tuli vastaan aita, jonka ohi pääsi kävelemään noin yhden omakotitontin leveyselle kaistaleelle rantaa. Veden kirkkaus ilahdutti jälleen, ja vietimmekin puolisen tuntia kahlaten ja heitellen leipiä ennen kuin helle pakotti takaisin autoon. Muuten, kun tuosta kuumuudesta olemme tämän matkan aikana "valittaneet", niin täällä on nyt joku erikoiskuuma sääilmiö meneillään eikä kesät välttämättä aina näin tukalia ole.

Lake Huron.

Kurvasimme takaisin isolle tielle ja Blue Water Bridgelle, jossa pulitimme siltamaksua taas samat $3.5 kuin Kanadaan tullessakin (nyt aivan eri sillalla tosin) ja ajelimme St Clair -joen yli USA:n puolelle. Rajavartijalle riitti vastaus muutamaan kysymykseen, jonka jälkeen hän ojensi passimme takaisin ja toivotti "Welcome back." Sillan ylitys rajamuodollisuuksineen kesti tällä kertaa vain neljä minuuttia. Moottoritielle päästyämme ihmettelin hetken onko edessä tietyö tai jotain vastaavaa, koska nopeusrajoitukseksi oli laitettu vain seitsemänkymppiä. Sitten tajusin, että nythän aivot täytyy taas kääntää mailia tunnissa -asetukselle...

Rajalla.

Jatkoimme matkaa etelään kohti Detroitia (poiketen välillä ravitsevalle Burger King -aterialle), joka osoittautui aika tavalla sellaiseksi vastakohtien kaupungiksi kuin olin kuvitellutkin. Emme pysähtyneet keskustassa mihinkään mutta ajelimme sen katuja parikymmentä minuuttia ristiin rastiin. Tuossa ajassa ehtikin nähdä jo varsin paljon, sillä jostain syystä liikennettä ei ollut juuri nimeksikään. Aivan ydinkeskustassa oli siistiä vanhempaa ja uudempaa rakennusta, mm. General Motorsin pääkonttori, mutta hieman kauempana näimme paljon hylättyjä omakotitaloja, joiden ikkunoita peitti vanerit, sekä vanhoja tehtaita jotka olivat tyhjillään, ikkunat puhkottuina ja töherrettyinä. Se on sitä globalisaatiota. Nyt kun avasin Iltalehden sivut, huomasin uutisen jonka mukaan Detroitin kaupunki on hakeutunut konkurssiin ja luullakseni jutussa oli pari kuvaa samoista rakennuksistakin joita näimme.

Lähes autiota Detroitin keskustaa,

Tämä rakennus oli myös Iltalehden jutussa. Komea ja iso pytinki mutta aivan autio.

Detroitista suuntasimme suunnitellusti etelään ja poikkesimme reitiltämme vielä katsastamassa Suuren Järven numero 3, nimeltään Erie. Tämän samaisen järven toisessa päässähän vesi valuu Niagaran kautta Ontario-järveen, mutta itse Erietä emme vielä olleet nähneet. Niinpä sompailimme sen rannalla olevan asutusalueen läpi ja löysimme pienen leikkipuiston, josta kulki portaat kaistaleelle järven rantaa. Erien vesi oli selvästi tummempaa kuin Ontarion ja Huronin, ja ehkä siksi myös lämpimämpää. Arvioisin yli 30-asteiseksi. Rannan "hiekka" tuntui itse asiassa olevan lähes pelkkää simpukankuorimurua.

Lake Erie.

Lopulta hurautimme loppumatkan hotellille Ohion puolelle, jossa olimme jo kolmen jälkeen. Tämä paikka muistutti kovasti sitä hotellia jossa majailimme Sunnyvalessa ennen kuin löysimme vuokrakotimme. Hotellilla on myös ulkouima-allas, jossa viihdyimme pari tuntia ennen kuin mahat alkoivat taas vaatia iltapalaa.

Tukevan aamiaisen jälkeen suuntasimme jälleen etelään, kohti Ohion pääkaupunkia Columbusta. Ajoa tälle päivälle oli tiedossa vajaa kolme tuntia eikä varsinaisia nähtävyyksiä lainkaan, joten päätimme kiittää lapsia hyvästä käytöksestä tähänastisella matkalla ja viettää päivän Zoombezi Bay -nimisessä vesipuistossa, jonka sattumoisin huomasimme etsiskellessämme eilen hotellia netistä Columbuksen läheltä. Matkalla sinne pysähdyimme haukkaamaan lounasta keskelle maaseutua parin tien risteyksessä olevaan pikkukauppaan. Kassalla vanha setä kysyi mistä olemme kotoisin ja kertoi heti vastauksen kuultuaan tohkeissaan, että heidän tien toisella puolella asuva naapurinsa on Ruotsista. Ennen lähtöämme mies kävi vielä tuomassa pöytäämme matkalukemiseksi jonkun paikallisen maatalouslaitekuvaston. Pari sämpylää ja maitoa sekä kulhollinen salaattia maksoi alle $9, mikä oli ehkä halvin lounas ever tällä porukalla.

Alla muutama otos vesipuistosta, jossa sitten viihdyimmekin lähes iltakahdeksaan asti. Lassi ylpeili lähdettyämme, että kävi jokaisessa paikan mäessä, eikä Eveliinakaan tainnut jäädä laskematta kuin kaikkein hurjin, lähes pystysuora lasku.

Melkoinen lasku oli tuohon tuuttiin! Menimme koko perhe kimpassa puoli tuntia jonoteltuamme.

Tässäkin saarekkeessa oli sokkelo poikineen laskettavaksi.

Lämpötilan ollessa mittarin mukaan 96F (ei edes neljääkymmentä celciusta!) oli hyvä vetää välillä pehmikset naamariin.

Majapaikkaan päästyämme lompsimme viereiselle Waffle House -ravintolaan (jollaisessa emme olleet ennen käyneetkään) ja söimme tukevan ilatapalan. Tunnelma ja palvelu oli oikein miellyttävää. Ennen kuin ruokamme saapui, vanha pariskunta joka oli lähdossä tuli pöytämme viereen ja mies ojensi lapsille dollarin setelin. Nainen selitti, että miehen mielestä he ovat niin suloisia, että hän välttämättä haluaa antaa tippiä. Eli jos rahat uhkaavat loppua kesken, niin tiedämmepä ainakin kenet laitamme ensiksi kerjuulle ;)