Thanksgiving-viikon road trip

Nyt onkin taas nähty ja koettu sen sortin juttuja, että sanat eivät riitä kertomaan. Joten päätänkin tämän blogipäivityksen tähän.

Ei vaiskaan, narrasin! Lapsilla oli siis koko Thanksgiving-viikko lomaa koulusta, vaikka itse juhlapäivä oli torstai ja monessa paikassa myös perjantai on lomapäivä. Niin myös itselläni, mutta otin lisälomaa ma-ke, että pääsimme kunnon reissulle.

Olimme jo aiemmin miettineet Phoenixin lähellä asustavan siskoni kanssa visiittiä hänen luokseen, mutta kun naapurimme esittelivät kuvia kesälomamatkaltaan pitkin Nevadan ja Utahin autiomaita, loksahtivat palaset kohdalleen. Maisemat olivat niin henkeäsalpaavia, että Sini alkoi välittömästi piirrellä oman reissumme reittejä uudelleen. Matka siis sisälsi maisemia ja upeita kokemuksia Kaliforniasta, Nevadasta, Utahista ja Arizonasta. Mutta aloitetaanpa kertomus matkamme alusta.

Lähdimme matkaan perjantaina työpäiväni päätteeksi ja suuntasimme kohti ensimmäistä välietappiamme Bakersfieldiä, eli samaa kaupunkia jossa yövyimme myös ensimmäisellä Vegasin-reissullamme. Hotelli oli kovasti halpa ja sanotaanko, että hinta-laatu -suhde oli jotakuinkin kohdillaan. Aamiaisen jälkeen käänsimme nokan kohti Las Vegasia, johon siskoni oli lentänyt jo edellisenä iltana. Haimme hänet majapaikastaan ja ajelimme noin 10 mailia keskustasta pohjoiseen olevaan hotelliimme (jossa siis kaikki yövyimme). Hotellin sijainti oli tarkoituksella keskustan ruuhkista siihen suuntaan, johon aamulla anivarhain starttaisimme. Sinillä oli lähes minuuttiaikataululla kirjoitetut nuotit matkamme etenemisestä, ja kaikki yksityiskohdat oli tarkkaan mietitty! Respasta tiedustelimme taksin hintaa mutta koska se olisi kuulemma ollut luokkaa 40-50 taalaa suuntaansa, niin päätimme kokeilla ajaa jonkun Casinokadun hotellin valet parkkiin (olipa vaikea lause...). Siispä suuntasimme jotakuinkin pohjoisimman kiinnostavan hotellin etuovelle, jossa luovutimme auton avaimineen hotellin työntekijälle (toivottavasti). Siitä sitten lähdimme koluamaan hotelleja läpi yksi kerrallaan ja katselimme niiden pihalla olleita näytöksiä: merirosvotaistelu Treasure Island -hotellin edessä, tulivuori-show Miragen edessä ja suihkulähde-esitys Bellagion vierellä. Lisäksi mainitsemisen arvoinen paikka oli Venetian-hotelli, jonka sisällä pujotteli ehkä satametrinen kanaali, jossa kondolit lipuivat kuin oikeassa Venetsiassa konsanaan. Ja koko komeuden katto oli maalattu utupilviseksi taivaaksi, joka todella antoi vaikutelman että oltaisiin ulkona. NewYork NewYork -hotellin sisätilat olivat myös vaikuttavat - kuin aitoja sivukujia pienoiskoossa. Rahalla saa ja hevosella pääsee... Ennen kuin lapset väsähtivät lopullisesti, hölkkäilin viilenevässä illassa takaisin Wynn-hotellille hakemaan autoa. Ja sieltähän se porhalsi kellarista. Sujautin miekkoselle vitosen tippiä, joka tuntui aika pieneltä sen rinnalla mitä taksimatkat olisivat maksaneet, ja hurautin hakemaan muuta joukkoa Luxor-hotellin edestä.

Pieni verryttelytauko matkalla kohti Las Vegasia.

Merirosvot pinteessä

Canal Grande

"Hulvaton yö Venetsiassa"

Tulivuori-show

Hotellin sisustusta: upea taikametsä, jossa mm. puhuva taikapuu.

Luxor

Aamulla kello soi ennen kuutta, nappasimme ripeän aamupalan mukaan ja porhalsimme kohti koillista. Reittimme kulki Zion National Parkin läpi kohti Bryce Canyonia. Ajattelimme Zionissa olevan varmaan jotain näkemisen arvoista - ja olihan siellä! Kertakaikkiaan upeita kallioita ja mahtava aloitus matkamme luonto-osuudelle. Bryce Canyonilla olimme puoliltapäivin. Se on kuuluisa kivipylväistään, jotka ovat - noh, katsokaa itse kuvat (ja muistakaa, että kuvia klikkaamalla ne saa vähän isommiksi).

Pari kuvaa Zion National Parkista

Bryce Canyon

Tuimme paikallista Subway-yrittäjää lounaan merkeissä ennen kuin jatkoimme matkaa kohti kylää nimeltä Page. Siellä on muutamakin nähtävyys, joista Antilope Canyon lienee kuuluisin. Valitettavasti olimme perillä hiukan turhan myöhään päästäksemme Antilopelle vieville ajeluille sillä sinne ei ilman opastusta pääse. Tosin hintakin olisi ollut $35 per nenä, jota emme varsinaisesti olleet budjetoineet (olimme hiukan Sinin aikataulusuunnitelmaa edellä). Suuntasimme vielä ennen auringonlaskua Horseshoe Bendille, joka on Colorado-joen alkulähteillä oleva tiukka mutka melko paljon sikäläistä maanpintaa alempana (joka sekin oli jossain 7000 jalan paikkeilla).

Kurvailua siellä jossain. Mielenkiintoinen poikkileikkaus kallioissa.

Horseshoe Bend

Auringon jo vaipuessa mailleen aloitimme matkan kohti seuraavaa hotelliamme, joka oli varattuna kaupungista nimeltä Kayenta. Nyt saavuimme perinteisille Navajo-intiaanien asuinsijoille ja se kyllä näkyi. Täällä asuessa on tottunut näkemään monenlaista naamavärkkiä valtaväestöllä mutta noilla seuduilla yleisimmät piirteet todella ovat intiaaniveren perintöä. Ihmettelin hotellimme parkkipaikan vierellä olleita savikasoja, kunnes luin opaskyltistä niiden olevan Navajojen saunoja! Homma toimii niin, että kiviä lämmitetään ensin nuotiossa saunan ulkopuolella. Sitten ne kasataan majan sisälle ja oviaukko peitetään. Kylpijät kömpivät sisälle ja kaatavat vettä kuumien kivien päälle ja alkavat hikoilla. Inkkareilla taitaa olla enemmän yhteistä meikäläisten kanssa kuin uskoimmekaan.

Sauna mallia Navajo

Käynnistimme auton jälleen kuuden aikoihin aamulla ja suuntasimme Utahin rajan yli Monument Valleyhin. Auringon noustessa tuo paikka oli sanoinkuvaamattoman kaunis. Kuvat puhukoot puolestaan. Se täytyy mainita erikseen, että Forrest Gump kadotti juoksemishalunsa juuri täällä ja tuohon kohtaan (163-tiellä 13 mailia Utahin puolella) pysähdyimme napsimaan kilokaupalla kuvia.

Suomen Forrest Gump jaksaa vielä hitusen pidemmälle. Eikä partakaan ole yhtä pitkä.

Monument Audi Valley

Pois lähtiessäkään ei aurinko vielä ollut kiivennyt kovin korkealle

Kello oli tuskin kahdeksan kun käänsimme nokan kohti etelää ja Grand Canyonia. Sattumalta silmiini osui Tuba Cityn jälkeen kyltti, jossa mainostettiin jotain ihme Dinosaur Trackiä. Vaikka kyltti oli käsin piirretty eikä kovin uskottava, päätin johdattaa joukkomme vilkaisemaan mistä on kyse. Ja kuinka ollakaan, saimme puhdasverisen Navajo-intiaanin opastaman kierroksen dinosaurusten jalanjäljillä! Joka puolella oli kivettyneitä luita ja lähes kokonaisia luurankoja, muinaiseen saveen painautuneita jalanjälkiä ja jopa fossiloituneita munia. Melkoinen onnenpotku että poikettiin! Lykkäsimme oppaalle hiukan rahaa kouraan ja ostimme lapsille vielä pikkuiset tomahawkit muistoksi. Saimme myös näytteen miltä Navajojen kieli kuulostaa. Kyselin vielä ennen lähtöä että vieläkö vanha saunomistapa on käytössä ja onhan se. Löylyjen välissä kuulemma hiki kuivataan pyöriskelemässä tomussa. Totesin että OK, meillä päin pyöritään lumessa ja saunomisen jälkeen ollaan kyllä yleensä puhtaanpia kuin sinne mennessä :)

Velociraptorin jalanjäljissä

Oppaamme piirsi vedellä lentolisko-fossiilin ääriviivat. Pää etualalla, siipi oikealla.

Saavuimme Grand Canyonille hiukan puolen päivän jälkeen ja pysähtelimme parilla näköalapaikalla ennen varsinaista turistirysää. Väkisin täytyy sanoa, että kaiken jo näkemämme jälkeen kanjonin wow-efekti ei ollut ihan niin valtava kuin voisi kuvitella. Mutta olihan sen mittasuhteet aivan valtavat. Kanjonille ajellessa kiinnitin huomiota taivaanrannassa nousevaan pilveen, jossa oli hiukan liian rusehtava ollakseen vesihöyryä. Pois lähdettäessä totesimme sen tulevan joko kulotuksesta tai tulipalosta ja vieläpä hyvin läheltä meitä. Savua oli paljon mutta vielä tänäänkään ei ole tietoa mistä siinä oli kyse. Internet tiesi kertoa, että alueella tehdään suunnitellusti kulotuksia eikä uutisia metsäpalosta ole löytynyt, joten toivotaan kyseessä olleen hallittu palo.

Perusmaisemaa Grand Canyonilla.

Tässä vaiheessa elettiin siis maanantai-iltapäivää. Kanjonilta suuntasimme yhä etelää kohti. Ennen määränpäätä Phoenixin kyljessä poikkesimme vielä Sedona-nimiseen kauniiden maisemien ja jylhien vuorten ympäröimään pieneen kaupunkiin. Keskusta oli täynnä turisteja, mutta Sinin mielestä erittäin viihtyisä ja tunnelmallinen. Matka Sedonaan ja pikkanen kappeli vuoren rinteellä keskustan jälkeen olivat myös upeita.

Tiellä kohti Sedonaa oli mutka matkassa.

Pikkanen kappeli Sedonassa.

Näkymä kappelin pihalta.

Matkalla määränpäähämme Scottsdalen kaupunkiin yritimme bongailla aavikolle vähitellen ilmestyviä kaktuksia auringonlaskua vasten. Ehdimme perille parahiksi iltapala-aikaan ja asetuimme siskon luo taloksi.

Tiistain vietimme rauhallisesti Phoenixin ympäristössä. Heitimme siskon Tempeen tekemään hiukan töitä yliopistolleen ja kiipesimme sen keskustassa kohoavalle kukkulalle ja ajelimme hiukan Phoenixinkin keskustassa. Pääsimme myös tutustumaan yliopistolle mehiläistutkimuksen tekemiseen. Kun joukko oli taas kasassa, kävimme vilkaisemassa vanhoja Hohokam-intiaanien raunioita ja Hole in a Rock -kalliota, josta oli huimat näkymät lähiseudulle. Olimme suunnitelleet syövämme Arizonassa käynnin kunniaksi jotain kaktusruokaa mutta sellaisen löytäminen osoittautui yllättävän haasteelliseksi. Lopulta kävimme kaupan kautta ja kasasimme meksikolaishenkisen dinnerin, jonka jälkiruoka muodostui kaktuksen kukista, aloe verasta (siis kasvin lehti fileerattuna ja paloteltuna) ja hunajasta. Aikas... erilaista. Loppu aloe vera käytettiinkin sitten huulirasvana ja vartalovoiteena (<- eikä edes ole vitsi).

Tempen kukkula valloitettu.

Hole in a Rock

In a Hole in a Rock

Muutama kaktuskuva

Voimakaktus

Käsipäivää-kaktus

Kaktus-tikkari

Kaktusta ja fileerattua aloe veraa (kyllä, se on läpinäkyvää ja limaista).

Keskiviikkoaamuna emme pitäneet erityistä kiirettä lähdön kanssa, sillä ohjelmassa oli vain siirtymä Los Angelesiin. Selvitellessämme hiukan Phoenixin historiaa netistä kiinnostuimme kuitenkin alueen länsireunalla kohoavasta White Tank Mountainista, jossa on nähtävillä muinaisten alkuasukkaiden kivipiirroksia. Koska olimme joka tapauksessa matkalla tuohon suuntaan, niin pistäydyimme kuvaamassa muutamia tuhansia vuosia vanhaa taidetta. Muuten päivä menikin lähinnä ajellessa. Pelkäsimme matkalla olevan koviakin Thanksgivingin alkamisesta johtuvia ruuhkia mutta muutamaa matelukohtaa lukuunottamatta matka sujui ihan mukavasti. Hotelli (pikemminkin motelli) ja sen ympäristö eivät osoittautuneet varsinaisesti miksikään kukkasiksi: kadulle ei tehnyt mieli lähteä ilta-aikaan, aamupala ei kuulunut hintaan (mikä toki tiedettiin etukäteen) ja yläkerran terassi oli remontin takia revitty auki. Kun ensimmäisenä yönä joku tumma poika tuli koputtamaan ovelle ("Sorry, wrong door.") Sini oli melkein valmis vaihtamaan majapaikkaa.

Pienehkö kaktus White Tank Mountainissa

Viestejä jälkipolville

Thankgsgiving-torstain kunniaksi toteutumme teini-ikäisestä asti olleen haaveeni käydä Hollywoodin Universal Studios -puistossa. Päästäksemme jonon keulille lähdimme hotellilta jo kahdeksan maissa vaikka portit aukesivat vasta kymmeneltä. Kävimme aamupalalla vasta puiston edessä olevalla City Walkilla ja olimmekin ensimmäisten joukossa säntäämässä studiokierrokselle. Kuvat puhukoot puolestaan. Se täytyy vielä mainita, että vaikka lapset ruinasivat kauhutaloon menemistä, niin hymyt kyllä hyytyivät kun oltiin sisällä. Lopulta minä olin ainoa joka uskalsi kiertää koko kierroksen. Siinä nimittäin jäi Särkänniemenkin kummitusjuna toiseksi!

Yksi kaduista, jotka olet nähnyt useammassakin elokuvassa.

Auto sinkoutumassa päin näköä räjähdyksen voimasta.

Näkymä War of the Worlds -elokuvasta (Tom Cruise).

Apollo 13

Waterworld-näytös

Simpsons-ajelun mesta

Meitähän ei pari terminaattoria pysäytä.

Sherlock Holmesin maisemissa.

City Walk iltavalaistuksessa.

 Perjantain aloitimme visiitillä Denny'siin, jossa nautimme ensimmäistä kertaa oikein perinteikkään diners-aamiaisen. Sitten suuntasimme Page Museumiin, jossa yritimme käydä jo San Diegon -matkamme yhteydessä mutta nyt olimme liikenteessä jo ennen sulkemisaikaa. Paikalla on muutama "tap pit" eli maasta pulppuavaa pikeä, johon on vuorituhansien aikana tarttunut ja uponnut monen kokoisia elukoita (ja yksi ihminen). Paikalla kaivetaan jatkuvasti ja pariin kaivauspaikkaan pääsee näkemäänkin. Luurangoista vaikuttavimmat taisivat olla mammutin (valtava!) ja sapelihammaskissan (siis -kissan, ei -tiikerin). Sitten kävimme vilkaisemassa Hollywood Boulevardilla olevia tähtiä ja kämmentenjälkiä, ja napsimassa hiukan kuvia Hollywood-kyltistä. Ennen pimeän tuloa ajelimme vielä äveriäämmillä seuduilla West Hollywoodissa, Beverly Hillsissä, Bel Airissa, Pacific Palisadesissa ja Malibussa. Julkkisten kodeista tuli bongattua DiCaprion, Madonnan, Jim Carreyn, Tom Cruisen ja Governaattorin. Lähinnä siis sijainnit, sillä useimmat olivat vankan muurin tai pensasaidan takana.

Paikalliset mammuttimarkkinat

Pikeä pulppuamassa maan pinnalle

Parry Potterin ja Hermionen jäljissä.

 Lauantai oli viimeinen matkapäivämme ja ilman sen kummempia suunnitelmia. Aloitimme päivämme perinteikkäästi Denny'sillä ja jatkoimme etelään Huntington Beachille, joka kuulemma on näkemisen arvoinen. Olihan siellä hiekkaa, surffaajia, rantalentiksen pelaajia ja auringonpalvojiakin, vaikka meillä kyllä oli päällä pitkälahkeiset ja hupparit. Merituuli oli sen verran viileä, että kovin vähissä vaatteissa ei tehnyt mieli olla - paitsi Eveliina, joka kirmaili tovin uikkareissaan aaltoja karkuun. Rannalle alkoi nousta mielenkiintoisesti pölyä tuulen voimasta mutta ihan hiekkamyrskyä siitä ei sytynyt. Hetken aikaa näkyvyyttä riitti rannan suunnassa ehkä vain 300 metriä mutta pois lähtiessämme ilma oli jo selkenemään päin. Siskon kone lähti LAX-kentältä, jonne ajelimme vielä kiepaten Long Beachin kautta. Paikka osoittautui kovasti mukavan oloiseksi, ja olisi ihan potentiaalinen vaihtoehto hotellille, jos LA-reissulla ei välttämättä halua majoittua Hollywoodin kyljessä.

Huntington Beach

Päätimme ajella kotimatkan pitkin 101-tietä, sillä tiet numero 5 ja 1 olivat jo ennestään tuttuja. Pimeä vain alkoi jo painaa päälle, joten puntaroimme hetken olisiko nopea 5-tie sittenkin parempi vaihtoehto. Ajelimme sitä pitkin Lost Hillsiin asti ja päätimme kuitenkin kääntyä siitä vuorten yli ja 101:lle. Tuolla pätkällä aurinko ehti jo painua mailleen, mutta muuten reittivalinta taisi olla onnistunut. Navigaattori ohjasi lopulta kotiin Santa Cruzin kautta, sillä tiet näyttivät olevan kovasti ruuhkaisia San Josen ympäristössä, josta muuten olisimme joutuneet ajelemaan. 101 oli myös selvästi vähemmän täynnä kuin mitä 5-tie Lost Hillsiin asti oli. Kotona olimme siis lopulta väsyneinä mutta onnellisina puoli yhdeksän aikoihin illalla.

Sini pyysi kirjoittamaan tähän vielä yleiskiitoksen kaikille, jotka ovat blogiamme kommentoineet. On mukava tietää että meille tärkeät ihmiset ovat kiinnostuneitä meidän elämänmenostamme täällä kaukana, ja että jorinoistamme on ollut käytännön hyötyä ennestään tuntemattomillekin :D