sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Irtipäästämisen ilo ja haikeus

Tänään on tasan kaksi viikkoa paluumuutostamme. Lapsilla on viikko suomalaista koulua takana. Meidän todellinen onnemme on, että koulu sijaitsee naapurissamme ja on pieni herttainen maalaiskoulu. Oppilaat olivat odottaneet jo lapsiamme saapuviksi ja Lassin luokka oli tehnyt tervetuliaiskoristelunkin silloin meidän tervetulijaisjuhliin, jotka vietimme koulun salissa. Myös molemmat meidän lapsemme puolestaan odottivat kovasti koulun alkua. Eräänä aamuna kun koulu alkoi yhdeksältä Eveliina oli itse herännyt, tehnyt kaikki aamutoimet ja jo ennen kahdeksaa odotti ulkovaatteet päällä eteisessä, että koska saisi lähteä kouluun. Aika hyvin kai he hallitsevat suomenkielisen koulutermistön, vaikka Eveliina sanoi, että kesken oman selityksen aina huikkaa väliin, että "en tiedä sitä sanaa suomeksi, mutta tiedän sen englanniksi". Ihan hetkittäin lapset puhuvat joitain asioita keskenään englanniksi, mutta toki täällä on luontevaa puhua koko ajan suomea, koska olemme kaiket päivät suomenkielisten ympäröiminä.

Jo alkuviikosta lumet alkoivat olla melkein kokonaan sulaneet. 

Ensimmäisiä kevään merkkejä pihalla. Leskenlehtiä alkaa olla jo oikeastaan joka penkereellä. 
Eveliina teki läksyjään pihakeinussa. Molemmille lapsille ostettiin/tilattiin hauskat pöllöpipot siskoni ystävältä.



Eveliina leikkimökin kevätsiivouspuuhissa.

Yksi suurimmista eroista täällä ja Kaliforniassa on lasten itsenäisyys ja vapaus. Kaliforniassa lapset vietiin kouluun, haettiin sieltä luokkien edestä iltapäivällä, vietiin harrastuksiin ja play dateille, eivätkä he juurikaan leikkineet etupihalla kaksin (vain jos keittiöön johtavan autotallin ovi oli auki ja itse olimme keittiössä). Kaikki kauppareissut yritin tehdä koulupäivän aikana, ettei tarvi ottaa lapsia sinne mukaan, koska heidän pitäisi kuitenkin pysytellä samassa hyllyvälissä. Tämä kaikkihan saattaa olla suurta liioittelua, koska ainakin itse pidän Piilaaksoa ja asuinseutuamme todella turvallisena ja rauhallisena alueena. Toisaalta jossain dokumentissa kerran sanottiin, että Yhdysvalloissa katoaa joka neljäskymmenes sekunti lapsi, joten ajattelin ainakin ottaa varman päälle. Ja muistaakseni lain mukaankaan alle 12-vuotias ei saanut olla yksi kotona tai esim. kävellä yksin kouluun tai kavereille.
Täällä on tarvinnut ja saanut ottaa ihan eri ajatusmallin käyttöön. Lapset kirmaavat pihalla keskenään ja kavereiden kanssa sekä laajentavat reviiriään viereisen koulun pihalle ja metsiköihin. Molemmilla lapsilla on nyt omat puhelimet liittymineen, joten heidät saa kiinni aina tarpeen tullen. Eveliina taisi kulkea tässä yksi päivä elämänsä ensimmäistä kertaa ystäväänsä vastaan. Hän soitti ja varmisti aina vähän väliä: "No nyt olen tässä ja tässä kohdassa, no nyt näen sen kaverin jo...". Lapset ovat myös hetkellisesti olleet keskenään kotona (kun hetin Kaizun bussipysäkille kun hän oli loppuviikon Helsingissä töidensä vuoksi). Lapset ovat myös hieman saaneet kiertää Ideaparkissa kavereidensa kanssa. Ehkä tämä itsenäistyminen ja irtipäästäminen tekee hyvää sekä lapsille että vanhemmille. Tajusin tässä hetki sitten, että Lassi aloittaa viiden vuoden päästä syksyllä lukion! Apua, miten aika menee nopeasti! Toisaalta lapset ovat sillä tavalla itsenäisiä (vaikka yksin eivät ole paljoa tottuneet olemaankaan) että he esimerkiksi kokkailevat ruokaa ja osaavat pestä pyykkiä. Sinänsä mitään uusavuttomia nuoria heistä ei toivottavasti kasva.
Meillä on täällä upea ja helppo tilanne lasten ystävien suhteen. Olen kuullut ja lukenut, että joskus ulkomaankomennuksen aikana varsinkin lasten kaveripiiri muuttuu ja vanhat kaverit ovat ehtineet jo verkostoitua muiden lasten kanssa eikä paluun jälkeen enää otakaan uutta tulijaa mukaan. Meillä lasten kaverit ovat odottaneet todella innolla heitä saapuviksi ja nyt he ovat sitten saaneet nähdä joka päivä. Lapset ovat olleet jo näiden kahden viikonlopun aikana yökylässäkin useampaan otteeseen. Näin kun mietin, niin Lassihan on ollut kaikki 4 viikonlopun yötä pois kotoa, Eveliina kolme yötä. Kaliforniassa lapsilla oli muutamia poikkeuksia lukuunottomatta täysin eri kaveripiiri. Se tietysti hankaloitti play datejen sopimista ja kuskailuja. Täällä meillä on parikin huippua ystäväperhettä, joiden "isoveli" on Lassin hyvä kaveri ja "pikkusisko" Eveliinan. On niin kätevä sopia treffejä, koska aina vuorollaan koko nelikko voi nähdä yhtä aikaa. Päivät ovat sujuneet sukkelaan, koska lapset ovat nähneet vuorotellen molempia kaverisisaruksia. Toiset asuvat vielä ihan kävelymatkan päässä, joka täällä maalla ei ole ihan itsestäänselvyys.

Eveliina leikkimässä koulun pihalla.

Lasten koulu <3

Kuva koulun pihalta meidän talolle. Tästä ei oikeastaan enää koulumatka voi lyhentyä.

Audi on muuten tätä tietoa saapunut eilen Suomeen. Vakuutuksen me saamme siihen huomenna ja sen pitäisi olla haettavissa Hämeenlinnasta jopa ensi viikolla tullausrituaalien jälkeen. Onneksi meillä on ollut useampana päivänä lainassa ystäväperheen auto (joka hauskasti sattuu olemaan meidän vanha Volvomme, joka piti myydä ennen Kaliforniaan muuttoa ;) ). Tämä autottomuus ja netittömyys alkaa tavallaan olla aika raastavaa, vaikka toisaalta meille jää enemmän aikaa remppailuun, koska ei tule roikuttua netissä eikä oikein voi käydäkään missään. Molempien lasten  huoneet ovat jo maalausprojektin jäljitä valmiit, nyt käsittelyssä on koko talon listat uusiksi. Kirjastohuone odottaa vielä uutta maalipintaa. Aurinko on hellinyt meitä oikeastaan joka päivä ja olenkin aina päivisin aloitellut (loputtomalta urakalta tuntuvia) pihatöitä. Silti oli todella kiva tarttua puutarhasaksien ja haravan varteen, paljon kivempaa kuin olin kuvitellut parin vuoden tauon aikana. Kontin muuttopäivä on muuten tätä tietoa 16.4. Sitä odotellessa, vaikka toisaalta oikein hyvin olemme näinkin pärjänneet. Toisaalta nyt jo neljä viikkoa ilmapatjalla nukkuneena esimerkiksi sänky voisi olla ihan kova sana. Ja pöytänä toimii takapihan puutarhapöytä. Hyvin olemme pärjänneet ilman leikkuulautaa ja muita keittiön "erikoisuuksia", kaikki perustarpeet löytyvät kuitenkin.

Lassi löysi takapihamme metsästä jo kymmenittäin sinivuokkoja.
Viikon aikana on tullut hoidettua taas monta käytännön asiaa kuntoon, kuten pankkikorttien ja puhelinliittymien tilailuja. Muuten olemme jo melko hyvin tottuneet Suomen elämään. Alkuviikosta kävin Prismassa. Ajoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan manuaalivaihteista autoa. Siinä oli jo keskittymistä sinäänsä. Onneksi  matkalle ei osunut liikennevaloja, olisin varmaan kääntynyt oikealle punasilla. Muistin jopa parkkikiekon. Keskityin, että sain kolikkoa vastaan kärryt (ei ollut ollenkaan itsestäänselvyys, että oli kolikko mukana). Punnitessani vihanneksia ja hedelmiä tunsin suurta ylpeyttä -jee, muistin tehdä sen! Kassalla muistin arvioida tarvittavan määrän muovikasseja hihnalle ja jopa mennä pakkaamaan itse kassit.  Olin niin tyytyväinen itseeni, eihän se kaupassa käynti nyt niin erilaista ollutkaan. Siinä pakatessa kassaneiti tokaisi: "Näistä avokadoista on tainnut irrota se punnituslappu." Jep... Ehkä ensi kerralla menee oikeasti nappiin :D  

2 kommenttia:

  1. Voi, teillähän on siellä niin keväistä kukatkin jo kukkivat, ei meillä vielä näy. Kyllä vaan on onni että koulu on niin lähellä kotia ja Lapsilla on mukavaa tekemistä ympäristössä. Pian olisi taas kiva tavata. R-mamma

    VastaaPoista
  2. Niinpä :) Sää on onneksi suosinut meitä kyllä toden teolla, joten yhtään ei ole ehtinyt tulla ikävä Kaliforniaan. Yritetään saada sovittua taas treffejä johonkin väliin.

    VastaaPoista